Brittikitaristi Wilko Johnson kuoli 75-vuotiaana marraskuussa 2022. Hänet muistetaan Dr. Feelgood -yhtyeen perustajana, jonka omaperäinen soittotyyli ja intensiivinen lavaesiintyminen vaikuttivat syvästi brittiläisen punkin syntyyn. Johnsonin pitkä ura sisälsi nousuja, hiljaisempia vuosia ja dramaattisen loppuvaiheen, jonka aikana hän esiintyi myös useita kertoja Suomessa.
Dr. Feelgood ja pub rockin eturintama
John Wilkinson, myöhemmin Wilko Johnson, syntyi ja kasvoi Essexin Canvey Islandilla, teollisuusmaisemien ja jokisuiston karussa ympäristössä. Ennen muusikonuraansa hän valmistui Newcastlen yliopistosta pääaineenaan englannin kieli ja kirjallisuus, matkusteli Intiassa hippireitillä ja toimi hetken opettajana. Musiikissa hänen suurin esikuvansa oli Johnny Kidd & The Pirates -yhtyeen kitaristi Mick Green, jonka rytmiä ja sooloa yhdistelevästä soittotyylistä Johnson kehitti oman, aggressiivisen versionsa.
1970-luvun alussa hän perusti Dr. Feelgoodin laulaja Lee Brilleaux’n ja muiden paikallisten muusikoiden kanssa. Aikana, jota hallitsivat progressiivisen rockin mahtipontisuus ja glam rockin teatraalisuus, Dr. Feelgoodin nopea ja riisuttu rhythm and blues oli shokkihoitoa. Yhtyeen soundin ytimessä toimi Johnson. Hän soitti ilman plektraa, hakkasi Fender Telecasterinsa kieliä sormillaan ja loi terävän, rytmikkään ja hyökkäävän soundin. Tämä yhdistettynä hänen tuijottavaan katseeseensa ja nykivään, konemaiselta näyttävään lavaliikehdintäänsä teki hänestä välittömästi tunnistettavan esiintyjän. Yhtyeen live-albumi Stupidity (1976) nousi Britannian listaykköseksi ja kiteytti yhtyeen raa’an voiman. Johnsonin vaikutus tuleviin punk-muusikoihin oli selvä, ja hänen tyylinsä innoitti suoraan artisteja kuten The Clashin Joe Strummeria ja The Jamin Paul Welleriä.
Vuodet tien päällä kulttisuosikkina
Johnson jätti Dr. Feelgoodin vuonna 1977. Yhtyeen sisäiset jännitteet olivat kasvaneet. Johnson oli pääasiallinen lauluntekijä ja yhtyeen visuaalinen keskipiste, mikä loi kitkaa karismaattisen laulajan Lee Brilleaux’n kanssa. Erimielisyydet kulminoituivat Sneakin’ Suspicion -albumin äänityksissä, ja riidan jälkeen Johnsonin ja yhtyeen tiet erosivat.
Eron jälkeen hän perusti lyhytikäiseksi jääneen Solid Senders -yhtyeen ja liittyi hetkeksi Ian Dury & The Blockheads -kokoonpanoon. Pääasiassa Johnson keskittyi kuitenkin 1980-luvulta eteenpäin omaan Wilko Johnson Band -yhtyeeseensä. Seuraavien vuosikymmenten ajan hän kiersi väsymättä klubeja ja festivaaleja ympäri Britanniaa, Eurooppaa ja erityisesti Japania, jossa hänellä oli poikkeuksellisen uskollinen kannattajakunta. Vaikka suuri kaupallinen menestys karttoi häntä, hän vakiinnutti asemansa kunnioitettuna live-esiintyjänä. Vuonna 2004 Johnson koki suuren henkilökohtaisen tragedian, kun hänen nuoruudenrakkautensa ja vaimonsa Irene kuoli syöpään. Tämä johti syvään masennukseen, mutta musiikki ja esiintyminen pysyivät hänen elämässään keskeisinä voimina.
Yllättävä julkisuus ja taistelu elämästä
2010-luvun alussa Johnson esiintyi yllättävässä televisioroolissa. Hän näytteli mykkää teloittajaa, Ser Ilyn Payneä, maailmanlaajuisessa hittisarjassa Game of Thrones. Pian tämän jälkeen hänen elämänsä muuttui dramaattisesti. Vuonna 2013 Johnsonilla diagnosoitiin haimasyöpä, jonka lääkärit uskoivat olevan parantumaton. Hänelle annettiin elinaikaa alle vuosi.
Johnson suhtautui uutiseen poikkeuksellisella tyyneydellä ja kertoi kuoleman hyväksymisen tuoneen hänelle odottamattoman rauhan ja uudenlaisen elämänilon. Hän kieltäytyi kemoterapiasta ja ilmoitti lähtevänsä jäähyväiskiertueelle. Tänä aikana hän myös toteutti pitkäaikaisen projektin The Who -laulaja Roger Daltreyn kanssa. Heidän yhteinen albuminsa Going Back Home julkaistiin vuonna 2014 ja se saavutti odottamattoman menestyksen nousten Britannian albumilistan kolmanneksi. Tarinassa tapahtui vielä yksi käänne, kun Johnsonin kasvain paljastui harvinaiseksi ja leikattavissa olevaksi. Onnistuneen ja massiivisen leikkauksen jälkeen hänet julistettiin syöpävapaaksi. Tämä uskomaton selviytymistarina dokumentoitiin Julien Templen ohjaamassa dokumenttielokuvassa The Ecstasy of Wilko Johnson (2015). Dokumentti taltioi Johnsonin poikkeuksellisen reaktion diagnoosiin ja siitä syntyneen odottamattoman elämänmyönteisyyden. Toipumisensa jälkeen hän julkaisi vielä uutta materiaalia sisältävän albumin Blow Your Mind vuonna 2018.
Esiintymiset Suomessa uran loppuvaiheessa
Johnsonin uran viimeinen, tapahtumarikas vaihe toi hänet useasti Suomeen. Tammikuussa 2014, osana jäähyväiskiertueeksi uskottua kiertuetta, hän esiintyi Helsingin Tavastialla ja Tampereen Klubilla. Hänen syöpädiagnoosinsa antoi keikoille erityisen latauksen. Toivuttuaan leikkauksesta Johnson palasi Tampereelle, esiintyen Klubilla syyskuussa 2015 ja Valoa Festival -tapahtumassa helmikuussa 2017. Nämä toistuvat vierailut olivat huomionarvoisia, sillä Johnson ei kiertänyt laajasti Ison-Britannian ulkopuolella, ja ne tarjosivat suomalaisyleisölle tilaisuuden todistaa hänen energiansa lähietäisyydeltä.
Pysyvä perintö
Wilko Johnson jatkoi esiintymistä lähes elämänsä loppuun asti. Hän kuoli saman vuoden marraskuussa haimasyöpään, sairauteen, jota hän oli uskomattomalla tavalla uhmannut lähes vuosikymmenen. Hänen perintönsä perustuu hänen rooliinsa rhythm and bluesin ja punkin yhdistäjänä, ja hänen tinkimätön tyylinsä inspiroi lukuisia muusikoita. Suomalaisyleisölle ja erityisesti Tampereella hänet muistetaan näistä uran loppuvaiheen intensiivisistä klubiesiintymisistä, jotka jättivät pysyvän jäljen paikalliseen rock-historiaan.
